A zase zpátky

... eli erästä Tolkienin teosta lainaten: "ja takaisin."

Perjantaina 12. päivä minulla oli vielä iltaviiteen asti aikaa sadan tornin kaupungissa. Pakkasin ja järjestelin laukkujani, heitin tavaraa pois ja siivosin pientä huonettani. Puoliltapäivin kävin keskustassa viemässä yhden kirjepaketin postiin, koska halusin keventää matkalaukkuani. Samalla tein kävelyretken Kaarlensillan yli. Kuuntelin muusikoita, katselin taiteilijoita ja väistelin turisteja viimeisen kerran ja ostin vielä muutaman korun. Muistin, että jonkin tietyn patsaan koskettaminen takaa, että tulee Prahaan takaisin, mutta en muistanut, mikä patsas se oli, enkä toisaalta halunnut kilpailla patsaiden läheisyydestä muiden Prahan kävijöiden kanssa.

Kämpässä ei ollut lähtiessäni kotona kuin huone nro 3, mutta Tomppa oli ollut lukittautuneena huoneeseensa koko päivän, joten en häirinnyt häntä lähtöä tehdessäni. Hänen kanssaan muutenkin olin ollut vähiten tekemisissä. Kasasin keittiön pöydälle röykkiöllisen jäämistöäni (muun muassa pesuaineita, ruokaa, pakkausteippiä ja harmikseni myös hyvän repun, joka ei vain mahtunut matkalaukkuun) ja jätin päälle lapun, jossa kerroin palaavani Suomeen, kiitin mukavasta kämppisajasta ja kehotin heitä tekemään tavaroilleni mitä huvittaa.

Sitten jätin avaimeni kirjekuoressa keittiön yläkaappiin vuokraemännälleni, raahasin itseni matkatavaroineni portaat alas ja nousin taksiin. Taksissa soi radio Bonton, ja radio Bontonissa kevyttä, hempeää ja selvästi lyriikkavetoista poppia, jota ilman ei varmaan olisi tullut sitä outoa sentimentaalisuutta, joka kasvoi lentokenttää lähestyessäni.

"Vuorokauden kuluttua tästä istunen autossa, joka ajaa vitostietä pohjoiseen", sanoin viimeksi.
En ollut. Vuorokauden kuluttua kirjoitushetkestä liisin yhä jossain Baltian tai Itämeren yllä, koska lentomme oli liki kaksi tuntia myöhässä Helsingin lumipyrystä johtuen. Lento oli kello kahdentoista sijasta Suomessa lauantaiyönä  kahden jälkeen. Kotona olin aamukahdeksalta.

Lauantai meni nukkuessa ja seuraava päivä taas takaisin Jyväskylään muuttaessa.
Maanantaina alkoi heti hektinen arki ja sen loputtomat "oliko kivaa" -kysymykset.

Välillä ei tunnu ollenkaan siltä, että olisin missään ollutkaan, ja välillä taas tuntuu, etten olisi lähtenyt Prahasta oikeasti minnekään. Ei tunnu, että ne kaikki tutuiksi käyneet paikat olisivat nyt liki kahden tuhannen kilometrien päässä ja ainakin toistaiseksi hyvin saavuttamattomissa. Jotenkin sitä vielä ajattelen, että jos nyt päätän lähteä kauppaan, voisin ihan yhtä hyvin päättää käydä siinä Centrum Chodovin Albertissa kuin Kuokkalan S-marketissa. Jos haluaisin lähteä metrolla vanhaankaupunkiin kävelylle, astuisin vain ulos asunnosta ja oman bussipysäkin sijasta suuntaisinkin Roztylyn metroasemalle. Jos nyt laittaisin silmät kiinni ja avaisin ne taas, voisin ihan yhtä hyvin olla Babákovan kämpässäni. Mutta samalla kaikki täällä on niin omaa, tuttua ja helppoa, että pitää katsoa valokuvia muistutukseksi siitä, että on ollut viisi kuukautta poissa.

_________________________________________________________________________________

Paluu ei ollut turhan auvoinen. Ensinnäkin olin ja olen todella kiireinen. Kun tulee kesken lukuvuoden mukaan, pitää todellakin hypätä liikkuvan junan kyytiin. Välillä tuntuu, ettei kaikilla riitä ymmärrys siihen, että olen ihan oikeasti aika pihalla siitä, mitä tapahtuu ja mitä pitäisi tehdä. Monta hommaa on jo jäänyt rästiin, mutta pitää vain toivoa, ettei maailma kaadu, kun yritän pikku hiljaa koota itseni ja tottua uudestaan kurinalaiseen ja ahkeraan arkeen. Graduohjaaja onneksi osoitti jo odottamattoman paljon joustavuutta ja ymmärtäväisyyttä ja sanoi, ettei minun tarvitse tehdä tutkimussuunnitelmaa vielä tänä keväänä.

Jotkut pienet asiat ovat olleet Suomessa hämmentäviä. Ihan ensimmäisenä elämääni nyrjäyttivät yksinkertaiset keskustelu- ja asiakaspalvelutilanteet, toisin sanoen kielimuurin puuttuminen niissä. Epävarmuus siitä, mitä pitää sanoa, ja miten hankalasti keskustelu tulee etenemään, ja usein myös etukäteen hiipivä epäonnistumisen ja tahattoman tökeyden tunne oli pesiytynyt syvälle. Yhtäkkiä en tiennyt, miten vaikkapa huoltoaseman kassaa puhutellaan.

Kassalle rahaa ojentaessa ei tarvitse sanoa "olkaa hyvä" (eikä etenkään "prosím"). Hedelmät ja vihannekset pitää kaupassa itse punnita. Ostoksia taas ei tarvitse pakata kiireessä ennen maksamista, koska liukuhihnalla on tilaa. Bussin kyytiin tai kyydistä astuessa tulee hetkeksi olo, että jotain nappia pitää painaa, jotta ovet aukeavat. Kaduilla koirat ovatkin talutushihnoissa. Kirkot ovat pieniä, rakennusten julkisivut siistejä ja kadulla keskenään rupattelevien mummeleiden keskusteluissa on oikeaa merkityssisältöä. Missään ei ole katusoittajia eikä kerjäläisiä nelinkontin.

Vaihtoon liittyviä velvollisuuksia on yhä pari hoitamatta, pääasiassa siksi, että opintosuoritustodistukseni ei ole vielä saapunut, enkä siksi ole hoitanut kurssien korvaavuusjuttuja. Suurin osa käytännön asioista taitaa kuitenkin olla tehty: Letter of confirmation on allekirjoitettu ja palautettu todistukseksi vaihto-opiskelijuudesta, EU:n vaatimaan vaihtokyselyyn on vastattu. En malta odottaa, että saan lopullisesti huokaista ja jättää kaikki säätämiset ja sotkut taakseni.

Kävin heti ensimmäisellä viikolla yliopiston paluuorientaatiossa, jossa käytiin läpi näitä viimeisiä muodollisuuksia, paluun aiheuttamaa kulttuurishokkia, tulevaisuuden kansainvälistymismahdollisuuksia... Ja lueteltiin paljon positiivisia asioita ja ainutlaatuisen hienoja kokemuksia, joita me vaihdossa olleet kuulemma olemme kohdanneet. Jouduimme vieläpä juttelemaan pienissä ryhmissä kokemuksistamme.

Minulle jäi vähän kateellinen ja katkera olo, kun keskustelutoverit kertoivat, miten tavattoman avuliaita ja ystävällisiä ventovieraat olivat heidän kohdemaassaan.
Hienoista ja opettavaisista kokemuksista hehkuttaminen tuntui hyvin teennäiseltä, henkisesti etäiseltä ja oikeastaan väärältä. En olisi halunnut joutua keksimään hyviä kokemuksia voidakseni olla mukana keskustelussa yhtä paljon kuin muut.

Oikeastaan muutenkin paluuorientaatio vain korosti tunnetta siitä, että Kaikkien Muiden mielestä vaihto on maailmaa mullistavan upea kokemus, tähänastisen elämän paras seikkailu, suuri oppimiskokemus, kun taas minä en ihan rehellisesti voi vastata edes siihen "oliko kivaa" -kysymykseen "oli" – ainakaan tarkoittaen koko opiskelijavaihtoa kokonaisuutena.

Minun vaihtokokemukseni ei ole moisen hehkuttamisen arvoinen. En saanut uusia kavereita. Englannin kielitaito ei parantunut merkittävästi. Tšekin kielitaito parani, mutta taso on yhä alhainen ja se vähäkin varmaan unohtuu muutamassa kuukaudessa. Opinnot eivät edistä valmistumistani eivätkä välttämättä työllistymistäkään, vaikka olivatkin ihan mukavia. Opin, etten enää olekaan sietämättömän ristiallerginen raa'alle porkkanalle, mutta itsestäni, opinnoistani, tulevaisuudestani, kotimaasta tai Euroopasta en oivaltanut oikein mitään. Ilmeisesti yksin matkusteleminen on rohkea uroteko, josta pitäisi olla ylpeä, mutta minä tein sen jonkinlaisen pakon edestä. Ison osan ajasta olin muutenkin niin stressaantunut, etten ehtinyt jäädä miettimään, missä määrin minä nyt ylitän ja kehitän itseäni.

Kaikilla oli varmasti omat vaikeutensa, ei kenenkään matka voi olla yhtä auvoista kuin heidän puheittensa ensivaikutelma, mutta moni sentään sanoo silti, että kaikki oli vaikeuksien arvoista. Minä en ole ihan varma. Ihan kiva, että tuli käytyä, mutta en tiedä, harmittaisiko, jos olisi jäänyt kokematta. Monta hienoa asiaa olisi jäänyt kokematta, mutta niin olisi jäänyt myös ne monet (paljon hienoja useammat) vaikeudet.

En hingu uudestaan ulkomaille enkä epäröimättä suosittelisi sitä ihan jokaiselle, kuten minulle oli aina suositeltu.

_________________________________________________________________________________

Halvimmat lennot Prahaan maksavat 35 euroa. Kaupunki tuli tutummaksi ja mieluisammaksi kuin vaikkapa Helsinki, jossa asuin muutama vuosi sitten kolme kuukautta. Paljon jäi näkemättä. Nyt osaisin kieltä. Miksipä sinne ei voisi lähteä uudestaan? Yksin en kuitenkaan niin tekisi, vaikka sitten olisinkin vuorostani yksi niistä lyllerrysrintamien turisteista, joihin niin usein närkästyin.

Ja toisaalta, miksi lähteä juuri Tšekkiin? Minussa ei herännyt minkäänlaista rakkautta slaavilaisiin ja moni muukin kaupunki olisi taatusti näkemisen arvoinen.
Sitä paitsi sen ainakin tajusin, että lähempänäkin on paljon hienoa nähtävää ja koettavaa.

Vain vähemmän linnoja.

Ja loput seikkailut

Viimeinen yö Prahassa, väsyttää ihan vietävästi, joten miksipä en kirjoittaisi blogiin jotain?

Kun palasin Puolasta, kävin vielä kahtena päivänä Prahan linnassa, koska jostain syystä en ollut vaivautunut aikaisemmin ostamaan lippua ja käymään siellä muutenkin kuin pyörimässä pihamaalla.

Kiersin Circuit A:han eli kattavimpaan lippukategoriaan kuuluvat kohteet ja kiipesin Vituksen katedraalin torniin. Linnassa on aika paljon nähtävää, ja koska lippu on voimassa kahtena päivänä, mahdollisuuden innoittamana itsekin jaoin vierailuni kahdelle päivälle. Linna oli viihtyisä sukellus Prahan ja Tšekin historiaan, sekä kolean ja kostean sään ansiosta myös melko ruuhkaton. Wawelin linnassa Krakovassa en päässyt kovin moneen näyttelyyn, mutta nyt näin ihan kunnolla vanhoja hienoja huoneita ja museosälää hautalöydöistä gargoileihin.

Unohdin hetkeksi, että tässä näyttelyssä ei olisi saanut kuvata (yleensä kunnioitan sääntöjä aina, toisin kuin älypuhelinturistit ja muut selfieistit), mutta kuvass esiintyvistä asioista pidän.

Orkesterini esiintyisi Prahan linnassa toukokuussa. Sekä minua että heitä harmittaa, etten ole siellä soittamassa.

Tällä viimeisellä viikolla piti käydä hoitamassa viimeiset muodollisuudet, eli yliopistolta nimi ja leima paperiin, joka vahvistaa, että olen ollut täällä Erasmus-vaihto-oppilaana. Jostain typerästä säännöstä johtuen se pitää hoitaa korkeintaan viisi päivää ennen lähtöä, jotta päivämäärät eivät eroa liikaa.
Hoksasin muuten, että ihan sattumalta paluulentoni sattuu samalle päivälle kuin lukukauden virallinen päätös, jonka olin ilmoittanut papereihin lähtöpäiväkseni sen tarkemmin paluulentoni ajankohtaa miettimättä. Jos olisinkin päättänyt palata esimerkiksi viikkoa aikaisemmin, olisi paperiasioiden kanssa voinut tulla jotain hankaluuksia.

Muodollisista papereista toinen tärkeä on opintosuoritusote, mutta sen he lähettävät postitse perässä. En muista sanoinko jo, mutta sain sarjakuvakurssistakin parhaan arvosanan. Täydellinen rivi, jollaista en edes yläasteella saavuttanut, mutta se kielii enemmän liian helposta tasosta kuin omasta erinomaisuudestani.

Filosofeja Mánešův most -sillan alla

Lisäksi kävin oikiksen ruokalassa syömässä viimeisen kerran uppopaistettua juustoa (ei tehnyt yhtään mieli ja annoksen jälkeen ähkytti ja kadutti, mutta sekin tuntui lähtemiseen liittyvältä velvollisuudelta) ja sain nostettua myös kortille jääneet rahat. Olin ladannut opiskelijakortille 2000 korunaa yliopistoruokailuihin, mutta käytin lopulta vajaat 600. Siispä sain viidenkymmenen euron edestä rahaa takaisin. Koska olen niin väsynyt sönköttämään huonolla tšekilläni mitään, olin kirjoittanut lappuselle Google Translaten ehdottamat lauseet, joilla selitin tilanteen. Se toimi hyvin, kassan täti ei edes ollut töykeä. Ehkä häntä nauratti virheet, joita jopa minä huomasin tekstistä jälkikäteen.
___________________________________________________________________________________

En edellisessä tekstissä kertonut, että kävin tai pikemminkin yritin käydä yhdellä luonnonsuojelualueella/puistoalueella/luonnonpuistossa/mitänenytonkaansuomeksi Prahassa. Niitä on jopa Prahan kaupungin alueella useampia alle puolen tunnin ratikkamatkan päässä. Ensiksi päätin käydä kokemassa Prokopské údolin; katsoin, että laaksossa ja metsässä kulkeva sininen turistireitti on noin 9 kilometriä ja menee ratikkapysäkiltä bussipysäkille.

Vaan lopulta en löytänyt sinistä reittiä. Löysin pari karttakylttiä, mutta niissä ei ollut mitään Olet tässä -palluraa, joten en osannut sijoittaa itseäni vihreyden keskelle ja suunnistaa kohti sinistä polkua. Päädyin seuraamaan punaista, mutta se on sellainen hillittömän pitkä, mutkikas ja lähinnä alueen reunat kiertävä polku, ei mikään järkevä päiväretkikävelyreitti. Käännyin lopulta kulkemaan saman yksitoikkoisen polun takaisin samaa reittiä. Ihan komeat maisemat tuoltakin oli, onhan se korkea mäki, jolta näkee kaupunkia molemmin puolin Vltavaa todella kauas, mutta olisin halunnut välillä nähdä muutakin kuin kaupunkihorisonttia.

Huijausta koko sininen reitti!

Joten ajattelin, että käyn sitten Puolan jälkeen tuolla toisessa isossa, Divoká Šárkassa, mutta lopulta päädyin vain omaan lähimetsääni. Yhtenä tärkeänä tavoitteenani täällä oli nähdä mahdollisimman monta linnaa, mutta jätin kaikkein lähimmän, alle neljän kilometrin päässä sijaitsevan katsastamisen viimeiseen päivään. Kunratický les -metsässä Nový hradin linnanrauniot ei ole kummoinen kohde, mutta oli mukavaa käydä heittämässä jäähyväiset metsälle.

Huomatkaa myös horisontissa epäesteettinen nykyarkkitehtuuri

 
Hienointa retkessä oli, että näin peuroja! Kun mainostetaan,  että jollain kaupungin puistoalueella on eläimiä, en koskaan ole uskonut, että siellä voisi oikeasti törmätä mihinkään oravaa tai pulua isompaan. Eläimet eivät tykkää ihmisistä eikä kaupungeista, niin opetettiin jo ala-asteella. No, ilmeisesti nämä ovat urbanisoituneet monessa sukupolvessa, metsä on oikeasti riittävän iso ja kai niistä vähän pidetään huoltakin.

___________________________________________________________________________________

Vielä ei ole kaikki pakattu. En ole edes päättänyt, mitä kaikkea pakkaan: jätänkö shampoon tänne kämppisten käytettäväksi, entä nuo Earl Grey -teet (paremmat teet otan totta kai mukaan)? Heitänkö suosiolla pois kasvovoiteen jämät, kun tuubi kuitenkin vie niin paljon tilaa? Heitänkö pois viimeiset kaksi valkosipulinkynttä ja puoli pussillista perunamuusijauhetta, vai yritänkö tyrkyttää kämppiksille, jotka laittavat niin harvoin ruokaa? Ostaisinko vielä jotain paikallisia herkkuja matkalaukkuun?

Eräs asia (välillä tuntuu, että keskeisin asia...), minkä täällä muuten olen oppinut, on monien kulutustuotteiden riittoisuus. Lähtiessäni pakkasin mielestäni jo silloin varsin vajaan kasvojenpuhdistusgeelin, mutta tuubissa riittää vieläkin. Yksi pieni pussi linssejä kesti sopivasti neljä kuukautta. Ostin heti muuttaessani nestesaippuapumppupullon, ja se alkaa juuri sopivasti olla loppumaisillaan. Palasaippua ei näytä huvenneen ollenkaan viidessä kuukaudessa. Merisuolamyllyn sisältöä en saanut kulutettua, vaikka käytin sitä nenäkannuiluunkin.

Vuokraemäntä kävi jo tänään palauttamassa takuuvuokrani ja antoi kirjekuoren, johon jätän avaimeni, ja neuvoi sille piilopaikan keittiön kaapista. Hän ei edes tarkistanut, olenko ehtinyt tärvelemään huoneeni. Silloin en vielä ollutkaan, mutta tunti hänen lähtönsä jälkeen irrottelin seinälle teippaamaani metrokarttaa, ja teipin mukana irtosi kolikon kokoinen pala seinää. Hups.

Ehkä siirryn tästä viettämään viimeisen yöni tässä sängyssä. Viimeinen yö tuolla ärsyttävän ylileveällä tyynyllä, joka pitää taitella kaksinkerroin ja yrittää muotoilla siedettäväksi omalle niskalle. Huomenna viimeinen aamu, jolloin herään huone nro 1:n musiikkiin. Vuorokauden kuluttua tästä istunen autossa, joka ajaa vitostietä pohjoiseen.

Suomesta lähtiessäni olin sisäistänyt lähdön ihan yhtä huonosti kuin nytkin.

Lopun seikkailuja

Tästä tulee nyt luetteloimista, eikä edes kaiken kattavaa, mutta yritän rykäistä ulos viime aikojen kuulumisia ennen kuin unohdan ja koen tarpeelliseksi kirjoittaa käytännön asioista ennen paluuta.

Tammikuussa ja helmikuussa olen opintokiireiden päätyttyä seikkailut niin Prahassa kuin Prahan ulkopuolella, mutta olen myös jättänyt seikkailuja välistä. Esimerkiksi Brnon retken peruin. Onneksi peruin, koska en varmastikaan olisi jaksanut uudestaan edes yhden yön mittaista yksin suunniteltua ja toteutettua reissua tuntemattomaan. Slovakiassa oli sitä riittämiin.

Mutta seikkailuja!

Prahan eläintarha

Kävin Prahan eläintarhassa, joka kuuluu kuulemma Euroopan parhaimpiin. Ja olihan siellä ihan hienoa. Kesä olisi varmasti parempi ajankohta, kun elukoita olisi enemmän ulkosalla, mutta silloin on muitakin kävijöitä enemmän. Reissulle kannattaa varata koko päivä. Vietin siellä reilu neljä tuntia, enkä ehtinyt kiertää kaikkea enkä esimerkiksi syödä kunnolla.

Tosi eksoottisia eläimiä

*söps*

"I'm fabulous"

Kutná Hora

Sitten heittäydyin valtavirtaturistiksi New Prague Toursin retkelle Kutná Horaan.
Vastaavia järjestäjiä on monta, tämän valitsin hinnan vuoksi. Opiskelijalle se maksoi reilu parikymppiä. Ilmeisesti alempi hinta johtui siitä, että Kutná Horaan siirryttiin julkisilla eikä matkafirman omalla bussikuljetuksella. Muut retkeläiset olivat tavallisia turisteja, enimmäkseen keski-ikäisiä pariskuntia.

Kävimme siis kuuluisassa Unesconkin korvamerkitsemässä Sedlecin luukirkossa sekä pyhän Barbaran katedraalissa (joka ei oikeasti ole katedraali, vaan ihan kirkko). Lopuksi täytimme vatsamme omakustanteisesti eräässä legendaarisessa ravintolassa ("eräässä", koska en muista paikan nimeä).

Ihan mukava ja ennen kaikkea helppo reissu. Pääsisi sinne itsekin helposti, mutta kuten sanottua, alan väsyä itsenäiseen järjestelemiseen, on helpottavaa olla vain massan vietävänä välillä.

The Addams Family

Halusin käydä vielä kerran musikaalissa. Kohtalo eli sopivat näytösajankohdat ja tietyn hintakategorian lippujen saatavuus johdattivat minut juuri tähän esitykseen, joka oli hieno, mutta ei poikkeuksellisen ihmeellinen.

Kerroin joskus, että useimmat esitykset Karlínin musikaaliteatterissa on tekstitetty englanniksi. Jesus Christin kanssa en huomannut, kuinka hankala tekstitettyä musikaalia on seurata verrattuna oopperaan. Oopperoissa lauletaan samaa lyhyttä fraasia kerta toisensa jälkeen, joten pikaisen vilkaisun jälkeen voi keskittyä lavaan tekstitysten sijaan. Tiuhaa dialogia ja laulua sisältävää näytöstä onkin paljon vaikeampi ihastella.

Lopuksi yhteenveto näyttämötaiteesta, jota olen kokenut:

Baletteja: 4
Oopperoita: 3
Musikaaleja: 3
Laterna Magika: 1

Tästä puuttuu jotain olennaista. Nimittäin konsertit. En ymmärrä, miten onnistuinkin skippaamaan kaiken. Jotenkin se vain jäi mielen perukoille, kun oli alkuvaihdosta melko tiuhaan järjestettyjä teatterikäyntejä ja toisaalta oman orkesterin keikkoja. Tammikuussa taas oli vaikea saada kohtuuhintaisia lippuja kiinnostaviin konsertteihin.

Krakova

Olin viime keväänä tutustunut Interpalsissa puolalaiseen Martaan. Hän opiskeli silloin ruotsia, nyt taas suomea, ja itse hän puhuu sujuvaa tšekkiä, joten käytännön kielenopiskelun tuesta syntyi kaveruus. Puolan ajattelin muutenkin kuuluvan lähes pakollisiin matkakohteisiin, ja kun olin missannut kaikki yliopiston järjestämät retket, Marta tarjosi hyvän tekosyyn matkata koillisnaapuriin. Säästin hostellikuluissa ja -stressissä ja kävin monta kiinnostavaa keskustelua mukavan ihmisen kanssa – mikä on ollut todella harvinaista toimintaa minulle viime aikoina.


Perjantaina käytin seitsemän tuntia junassa ja bussissa (TigerExpressin yhteys, halpaa, vinkvink) matkalle Krakovaan. Lauantaina taas puolentoista tunnin bussimatka Auschwitziin ja ohjattuun turistikierrokseen. Mitä jäi päällimmäisenä mieleen? "Many people lost their lives". Joka välissä oppaan tärkein viesti tuntui olevan korostaa, kuinka paljon ihmisiä kuoli.


Vaikka Auschwitz on epäilemättä karmiva paikka ja välillä puistatti ajatella, että monissa valokuvissa esiintyvät ihmiset olivat kuolleita tunnin kuluttua kuvan ottamisesta. Parhaimmillaan jotkut pärjäsivät muutamia kuukausia. Mutta sen lisäksi, että nämä ihmiskohtalot ovat minulle liian etäisiä, että jaksaisin liikuttua heidän kärsimyksistään, minua ärsyttää, että Hitleriä pidetään maailmanhistorian pahimpana ihmisenä ja holokaustia hirveimpänä kansanmurhana. Ikään kuin missään muualla ei olisi tapettu järjestelmällisesti paljon ihmisiä.


Sunnuntain olin varannut turisteiluun. Pääasiallinen ohjelmani oli Wawelin linnassa käyminen, lohikäärmekrääsän ostaminen sekä juutalaisaiheisen turistikierroksen käyminen.

Sunnuntain valitseminen oli sekä hyvä että huono ratkaisu: kaikki linnan näyttelyt eivät ole auki sunnuntaisin, toisaalta ne, jotka ovat, ovat ilmaisia.  The Lost Wawel -näyttely olisi kuulemma ollut kiinnostava, mutta aivan sattumalta se oli kiinni juuri nyt parin viikon ajan ja olisi auennut taas seuraavana päivänä. Kovasti olisin halunnut myös lohikäärmeen luolaan, mutta sekin mokoma on suljettu talvikuukausina.

Wawelin lohikäärme – se syöksee oikeasti tulta!

Juutalaiskierros sopi jatkoksi Auschwitzille. Krakovassa olisi myös yleisempi vanhaa kaupunkia kiertävä turistikierros, mutta emännöitsijäni suositteli tätä. Joten tästä viikonlopusta tuli yleissivistyssukellus Puolan juutalaisten historiaan (joka muuten tarkoitti sitä, että tosi paljon ihmisiä kuoli, tiesittekö sitä? Tosi pahat ihmiset tappo tosi paljon ihmisiä!).
 

Juutalaisgeton tuolimuistomerkki

Maanantaiaamuna ennen seitsemää lähti taas bussi-junayhteys Prahaan. Tajusin, että olen saanut tarpeekseni rähjäisistä ja likaisista kivi- ja tiilirakennuksista, oudolla tavalla ikävöin suomalaiseen kaupunkimaisemaan (toki ensisijaisesti maalaismaisemaan). Prahaan saapuessani tajusin jälleen uusin silmin, että tämä ei olekaan tavattoman rähjäinen kaupunki, jos vertaa pienempiin tšekkiläisiin kaupunkeihin sekä niihin, joita Puolassa näin. Yhtäkkiä oma asuinalueeni näyttikin ihan siedettävältä verrattuna jopa Krakovaan.

Jälkikirjoitus

Voisin luoda blogiini koheesiota päivittelemässä taas outoa kalenteriin mielestäni huonosti sopivaa säätä, mutta en jaksa toistaa itseäni niin tylsästä aiheesta. Sanottakoon vain, että kolme päivää jäljellä, pitää pakata ja hoitaa pari paperijuttua, sekä tietysti seikkailla lisää ja yrittää muistaa kirjoittaa niistä jotain.

Viimeisimpänä mielen päällä on ärsytys siitä, että kattolamppuni paloi jo toista kertaa täällä ollessani, ja pihinä ja itsekkäänä mutta silti ympäristöä kunnioittavana päädyin ostamaan todella ahdistavasti kylmää valoa tuottavan energiansäästölampun. Omaan tuttuun kämppään on jo ikävä.

Tenttijaksossa, osa 2

Kummallinen vuodenaika tämä Prahan talvi, sanoisin jopa bipolaarinen. Välillä on ihan talvimaista, kevyttä pakkasta ja lumipyryä. (Kämppis totesi eräänä tällaisena aamuna: "Hey, it's like in Finland!", johon vastasin "Yes, except that it's almost -30 degrees in Finland now" "What, in the south too or just in the north?!" "Well, maybe -25 in Southern Finland" "Oh. Then it's nothing..."). Sitten yhdessä yössä lumi sulaa, on viidestä kymmeneen astetta, aurinko paistaa, linnut laulaa ja tuoksuu keväältä ja koirankakkakeskustelulta. Toivottavasti talvi ei Suomessakin mennä pilalle ennen paluutani.

Matkalla metrosta kämpälle

Eilen palautin viimeisen vaihto-opintoihin kuuluvan tehtävän ja äskettäin täytin myös kurssipalautteet opintotietojärjestelmään. Jos ei lasketa viimeisiä virallisia papereita ja leimoja ja Jyväskylässä jo alkaneiden kurssien esitehtäviä, viimeiset kaksi viikkoa ovat jotakuinkin vapaata lomailua.

Viimeksi kerroin projektinhallintatentistä. Sain siitä heittämällä ykkösen, eli vahvistan aikaisemman epäilykseni: helpoimmat kahdeksan opintopistettä.

Viime viikolla olin viikinkikurssin suullisessa tentissä. Aiheekseni olin valinnut islantilaiset perhesaagat, mutta sivusin muitakin saagagenrejä jonkin verran. Opettaja oli ladannut kurssin yhteiseen Drive-kansioon paljon lisälukemistoa kurssille, joten lueskelin niitä ja etsiskelin hieman artikkeleita netistä.
Tentti kesti puoli tuntia ja se oli melko keskusteleva, ei kovinkaan virallinen. Opettaja kysyi kyllä suoriakin kysymyksiä ja sain omalla puheenvuorollani vastata niin syvällisesti kuin osasin, mutta välillä hänen oma innostuksensa aihetta kohtaan meinasi pirskahdella esiin. Pariin kysymykseen en osannut vastata, joten yritin joko aiheen vierestä tai sanoin suoraan, etten tiedä, ja opettaja saattoi kertoa vastauksen – ja joskus jopa sanoi, ettei itsekään tiedä, halusi vain kysellä minun kantaani. Hän kyseli muutenkin paljon mielipiteitäni kurssista, saagoista, viikingeistä ja siitä, mitä oli mielenkiintoisinta oppia niin saagoista/saagoja lukiessa (olin joskus hommannut itselleni e-kirjan Egill Yksikätinen ja lueskelin sitä syksyllä) kuin yleisestikin. Lopuksi juttelimme vähän Prahan eläintarhasta sekä siitä, kuinka hauskaa oli jossain yhteydessä kuulla, että puhun jonkin verran ruotsia (viikinkikieltä, vau! Käytin sitä jopa yhden tšekkiläisen opiskelijan kanssa, sujui häneltä englantia paremmin). (Sillä opiskelijalla ei muuten ollut käsiä: vasen käsivarsi loppui hieman kyynärpään alapuolelle ja toinen taas vähän ranteen jälkeen, hänellä oli vain pari epämuodostunutta sormentynkää.)

Seuraavana päivänä olin saanut kurssin rekisteriin, jälleen kerran erinomaisella arvosanalla. Projektinhallintatentistä vielä uskon, että olin vain opetellut parit määritelmät riittävän täsmällisesti, mutta tässä tapauksessa luulen pärstäkertoimen ja ulospäin näkyvän kiinnostuksen vaikuttaneen varsinaista osaamista enemmän arvosanaan. Tai sitten arvosanaan vaikutti se, että monet muut olivat kurssilla lähinnä tappamassa aikaa, jos edes olivat paikalla, joten oma hieman hikumpi opiskelutaktiikkani oli heihin suhteutettuna oikeasti erinomainen.

Off-topic: tälleen täällä pakataan juustot juustotiskillä.

Ja se viimeinen essee sarjakuvakurssille: kirjoitin noin kahdeksan sivun verran Allie Broshin blogista ja verkkosarjakuvasta Hyperbole and a Half sekä sen printtiversiosta, erityispainopisteinä kustannusalan murros ja digitaalisen ja painetun median vaikutus sarjakuvan muotoon. Aikaa deadlineen olisi ollut vielä kolme päivää, mutta halusin esseen pois päiväjärjestyksestä, etenkin, kun valitsemassani aiheessa ei ollut tässä mittakaavassa syvennettävää, mitä nyt ehkä lisää lähteitä tukemaan väitteitäni. Arvosanaa vielä odottelen.

Opinnot täällä olivat keskimäärin varsin helppoja. Esseiden ja esitelmien rustaamiseen kului toki aikansa, mutta ne menivät aivan rutiinilla aivosoluja sen pahemmin rääkkäämättä ja aikataulu sattui olemaan inhimillinen. Fyysistäkään rääkkiä kirjastoihin raahautumisen muodossa en kokenut, sillä kaikki taustamateriaali jaettiin meille Drivessä, tai etsin sitä itse netistä.
Melkein toivon, että olisin ollut vaihdossa kandivaiheessa tai ainakin vuotta aikaisemmin, koska suurin osa näistä kursseista ei vastannut oikeaa tasoani. Toivottavasti ei tule kulttuurishokkia, kun hyppään takaisin Suomeen maisteriopintoihin ja ilmeisesti myös suoraan graduseminaariin (jaiks).
Kevään opintosuunnitelman laatiminen oli muuten aika stressaavaa, kun vaikutti siltä, että kaikki valmistumisen kannalta olennainen alkaa heti tammikuussa, eikä mukaan voi päästä yli kuukautta myöhemmin. Onneksi löysin helmikuussa ja maaliskuussa alkavia kursseja niin, että lukujärjestys tuli täyteen.

No, vaikka haastavuus oli mitä oli, useimmilla kursseilla oli mukavat luennot. Esimerkiksi viikinkikurssilla, jossa kävi niin monenlaisia vieraita, ja pidgin-kurssilla, jossa luennoitsija oli viihdyttävämpi kuin useimmat päällenauretut tv-sarjat. Siellä ei ollut hoppu kirjoittaa muistiinpanoja, koska mitään ylöskirjoittamisen arvoista ei kovin paljon ollut.

Kaarlenaukiolla silloin kun oli talvi

_________________________________________________________________________________

Opiskelun ohella olen käynyt katsomassa näillä näkymin viimeisen balettini (Romeo ja Julia) sekä ensimmäisen, varmaan myös viimeisen laterna magikan (Extraordinary Voyages of Jules Verne). Baletit sun muut eivät enää herätä yhtä suuria tunteita, kun niitä on päässyt ihastelemaan säännöllisesti. Toisaalta on jotenkin kiehtovaa tajuta, että tällainen perinteinen korkeakhylttyyrinen taidemuoto, josta arkielämässä on tavallisesti hyvin etäällä, on edelleen niin voimissaan.

Laterna magikaa mainostetaan innovatiivisena multimediateatterina, henkeäsalpaavana kokemuksena ja minä lie, ja samaan henkäykseen puhutaan joskus myös Mustasta teatterista, mutta se oli vähän laimea kokemus. Oli mukava käydä kokemassa Kansallisteatterin Nová Scena (parhaimmat istuimet kaikista kokemistani teattereista!), mutta itse näytelmä ei ollut kummoinen. Siinä oli hetkensä, niin vaikuttavat ja hauskat kuin oudot ja selvästi kehnot. Plussaa englanninkielisistä tekstityksistä (sekä siitä henkilökohtaisesta huomiostani, että aika paljon olisin ymmärtänyt ilmankin). Mustaa teatteria olisi kiva kokeilla, mutta ainakin nettietsintöjeni perusteella ne ovat lähinnä kallista sontaa hyväuskoisille turisteille.

Viimeisistä huvitteluistani ja retkistäni lisää seuraavassa jaksossa.

PS: En ole edelleenkään sairastunut lievimpäänkään lenssuun koko tänä aikana. Jotenkin odotan, että pakko sen nyt jo on iskeä ja pilata loppuaika. Huone nro 3 ei enää yski, mutta huone nro 1 sekä yskii, aivastelee että niistää hyvin pahaenteisesti. Vielä nuo pöpöt minutkin voivat löytää.

"Vielä ehdit, jos nouset nyt"

Olen lykännyt monta retkeä ja Prahan nähtävyyttä, koska ajattelin, että ne olisi kivempi kokea jonkun kanssa. Kavereita ei oikein ole siunaantunut ja jos jotakin kontaktia syntyikin, se ei koskaan yrityksistä huolimatta johtanut kovin kummoiseen yhdessäoloon. Nyt aika kuitenkin käy vähiin ja olen hyväksynyt sen tosiasian, että uutta seuraa matkusteluun tai turisteiluun ei tule. Jos vielä aion nähdä ja tehdä asioita, pitää ne oikeasti nyt viimeisen reilun kolmen viikon aikana tehdä, vaikka sitten yksin, kuten niin moni muukin asia tähän asti.

To-do-lista on huvennut viime viikkoina melko nopealla aikataululla, tenttijaksosta huolimatta (vai siitä johtuen?). Joulukuussa kävin muun muassa Petřínin näkötornin ja Kaarlensillan tornit. Molempiin kohteisiin on melko pieni pääsymaksu ja ainakin Petřínin kohdalla se oli sen väärti. Sitten oli se Slovakian reissu. Tammikuussa olen panostanut vuorostaan museoihin ja muuhun korkeakulttuuriin.

Muun muassa Prahan linna ja Vltava näkötornista

Ensiksi kävin Alfons Muchan museossa. Mies kuuluu ehdottomasti lempitaiteilijoihini ja on kaiken lisäksi todella merkittävä hahmo Tšekissä (suunnitteli muun muassa rahat). Itse museosta on vain sanottava, että se oli sisältöönsä nähden aika kallis. Olin katsovinani, että opiskelijalippu maksaa 160 korunaa, mutta maksoinkin 240. Museon yhteydessä on kauppa, jossa olisin halunnut tuhlata rahojani kauniiseen krääsään, mutta ostin vain vihon ja yhtä lempimaalauksiani esittävän postikortin. Julisteita himoitsin ja himoitsen, saa nähdä, vieläkö niihin sorrun.

Moon and Stars -sarja. Kuva Wikimedia Commonsista.

Sisältöönsä nähden halpa museo oli Kansallismuseoon kuuluva Musiikin museo. 80 korunalla pääse näkemään ensimmäisessä kerroksessa mm. vanhoja kirjoja ja kuuntelemaan erinäisiä musiikkitallenteita (siitä hyvästä päässäni soi ainakin viikon livenäkin näkemästäni Rusalkasta tuttu Song to the Moon, joka minua kovin miellyttävi – toisaalta kuulokkeiden äänenvoimakkuus oli epäterveellisen ja jopa tuskallisen kovalla, ehkä silläkin oli vaikutusta). Yläkerrassa on vakituinen näyttely, joka koostui enimmäkseen historiallisista soittimista ja niiden lukuisista ääninäytteistä. Olin siellä aivan taivaassa: niin kauniita ja kummallisia soittimia. Mikrotonaaliset sävellyksetkin jäivät mieleen.

Osasin asioida kassalla niin sujuvasti, että täti antoi ensiksi tšekinkielisen esitteen ja ymmärsin, kun toinen täti lippua tarkastaessaan ihasteli hiuksiani (oikeasti ensimmäisen kerran muistan ymmärtäneeni samaisen kehun marraskuussa jollakin orkesterin keikalla, eihän siinä tarvitse kuin tuntea adjektiivi kaunis krásný ja substantiivi hiukset vlasy).

Uuden vuoden ilotulituksien yhteydessä mainitsemalleni Vítkovin kukkulalle en jostain syystä ollut aikaisemmin kiivennyt. Kävin siellä siis katselemassa maisemia ja moikkaamassa heppaa. Siellä on myös museo, mutta ei tuntunut siltä, että haluaisin nyt käyttää rahaani siihen.

Oli melko koleaa, mutta tätä tyyppiä ilmeisesti alla aukeava Prahan keskustan näkymä lämmitti riittävästi

Olin joulukuun alusta lähtien yrittänyt houkutella erästä alkusyksyn vaihtarituttavuutta Margaretia kanssani kissakahvilaan tuloksetta. Niin ikään olin yrittänyt koko syksyn houkutella erästä nettituttu Lucieta tapaamaan minkä tahansa asian merkeissä, toisen osapuolen kiireistä johtuen myöskin tuloksetta. Lopulta luovutin ensimmäisen suhteen ja pyysin Lucieta kissakahvilaan, ja yllättäen hän suostuikin. Kävimme Social Pointissa. Kahvilaksi sitä ei kyllä voi nimittää ja kissatkin olivat aika laiskoja ja syrjäänvetäytyviä, mutta pääsin kuitenkin koskettamaan pehmoista eläintä ensimmäistä kertaa ihan liian pitkään aikaan.

Kuvatodisteita! Kissa suvaitsi istahtaa hetkeksi laukulleni!

Huvittavaa, että samana päivänä Margaret laittoi viimein tekstiviestiä, jossa ilmoitti olevansa halukas kissakahvilaantumaan kanssani ja jopa ehdotti päivämäärää. Jos ylemmät voimat ovat suotuisia, saatan päätyä vielä toiseen kissakahvilaan lähiaikoina. (Tai sitten ei. Margaret on valitettavasti kuuluu niihin henkilöihin, jotka hetkeksi herättävät minussa pientä ilon ja odotuksen tunnetta kaveririntamalla, mutta jotka kuitenkin päätyvät häviämään elämästä muiden, varmasti ihan perusteltujen kiireiden ja/tai parempien kavereiden vuoksi hyvin nopeasti. Mukavaa olisi, jos virallinen katoaminen tapahtuisi kissakahvilan jälkeen.)

Näin lähelle kissat eivät tulleet montaa kertaa, jos edes olivat huoneessa. Siksi ideoimme Lucien kanssa koirakahvilaa.

Kävin katsomassa myös yhden baletin (La Bayadere), edessä on vielä ainakin yksi baletti (Romeo ja Julia) ja yksi laterna magika (Extraordinary Voyages of Jules Verne – olisi ollut sopivaa mennä katsomaan Legends of Magic Prague, mutta näytösajat eivät käyneet). Sydän halajaisi vielä yhteen konserttiin ja yhteen musikaaliin, mutta saa nähdä, alkaako lompakko jossain vaiheessa kyseenalaistaa moisen kuluttamisen vastuullisuuden.

Näiden lisäksi määrä olisi käydä Kutná Horassa ihastelemassa luukirkkoa, Krakovassa pyörähtämässä nettitutun nurkissa ja eräässä ennalta-arvattavassa juutalaisiin liittyvässä turistikohteessa ja mahdollisesti eteläisen Tšekin Brnossa (Jihlavan kautta, jotta tapaisin jälleen yhden nettitutun, johon en ole saanut aikaisemmin aikaiseksi otettua yhteyttä kunnollisen tapaamisen järjestämiseksi). Nämä matkat haluaisin vielä tehdä, etenkin luukirkkoreissun ja Puolan reissun, mutta niiden järjestäminen yksin on kuitenkin rasittavaa puuhaa, taatusti vitkastelen viimeiseen asti niiden toteuttamista. Olen mielestäni ollut jo riittävän reipas ja itsenäinen koko vuoden tarpeisiin, olisi kiva ulkoistaa tällaisia yksinkertaisia päätöksiä kuin 1) milloin menen, 2) minne menen ja 3) miten menen.

Viime hetken reissuihin ja impulsseihin sopii muuten sopivasti Accomodation scholarship, jonka kaikki vaihtarit saavat. Se on Komerční banka -pankin tarjoama apuraha, jonka saa, kun kävelee pankkiin ja näyttää passin ja opiskelijakortin. Yliopistolta tuli siihen sähköpostitse ohjeet joskus joulukuun puolivälissä. Yhdestä lukukaudesta saa noin sadan euron edestä käteistä. Kelpasi, kiitos oudosta eleestä, KB! Näin lopputörsäilyä suunnitellessa on myös lohdullista muistaa, että kämpästäkin saa takuuvuokran takaisin.

Tenttijaksossa

Tšekissä on aina lukuvuoden lopussa useamman viikon tenttijakso, jonka aikana kaikki pänttäävät hurjana, rutistavat aivonsa tyhjiksi tenttivastauksiin ja lopuksi unohtavat kaiken, vähän niin kuin meillä lukiossa. Joululomaa varjostavat monilla kalmanlinjat ja tenttiinluku, kun taas se oikea lukukausien välinen hengähdystauko on helmikuussa.

Jyväskylässä olen tehnyt hyvin vähän tenttejä viime vuosina ja olin melkein unohtanut, millaista on joutua lukemaan kaikki illat akateemista kirjallisuutta tiukalla aikataululla. Onnekseni täällä vain kahdessa kurssissani on tentti, ja niistäkin toisen (suullisen) olisin voinut suorittaa myös esseellä, mutta siihen on eri kurssikoodi ja opintopistemäärä, ja tämän huomasin vasta, kun olin jo palauttanut päivitetyn Learning agreementin, eli en viitsinyt alkaa puljaamaan uusia muutoksia. Eiköhän esseitä ole tullut tehtyä sen verran, että välillä voi kokeilla suullista tenttiä.
Loput kurssini suoritetaan kirjallisten töiden perusteella tai esitelmällä.

Vítkovin kukkulan heppapatsas vaanii kuin tentit joululomalaisia

13. päivä päättyi pidgin- ja kreolikielten kurssi. Seminaarikurssin huipensi noin vartin mittaisen esitelmän pitäminen. Kerroin Singaporen kreoli-/kreoloidikielestä/murteesta/Englannin variantista, joka kulkee myös nimillä Singapore Colloquial English ja etenkin Singlish. Sain kurssista jo samana päivänä arvosanan, jotka täällä menevät muuten niin päin, että 1 on paras ja 4 on hylätty. Sain ilmeisesti ykkösen (opintotietojärjestelmä näytti arvosanan kohdalla jotain outoa ja kaksi ykköstä, kun Writing for Media -kurssilla näkyy ihan selvästi pelkkä ykkönen), vaikka esitys ei ollut minusta ainakaan kovin sujuva tai jäsennelty.
Joillakin ihmisillä ajatukset muodostuvat kunnolla vasta, kun ne pääsevät suusta ulos, minulla ajatukset kiertävät monta erilaista filtteriä ja uloskäyntikanavia on monta sokkelollista, joten yleensä paljon jää matkan varrelle, tai ajatus halkeaa kahtia eri filttereihin ja törmää ulkona hieman odottamattomalla tavalla. Mutta ainakin käytin jopa valkotaulua ja tussia asiani selittämiseen, siitä tuli erästä Jyväskylän suomen kielen lehtoria lainatakseni "pedagoginen olo".

Kuitenkin sekä tällä kurssilla että aiemmin viikinkikurssilla olen tuntenut olevani ihan pätevä esitelmöitsijä, koska todella paljon on ollut sellaisia, jotka lukevat suoraan paperista valmista tekstiä, ehkä vilkaisevat välillä yleisöön. Yläasteellakin näki parempia esiintymistaitoja.

En muuten olisi koskaan uskonut, että päädyn linkkaamaan Kanye Westiä, mutta tämä liittyy pidgin-kurssiin ja Prahaan sen verran, että rohkenen silti niin tehdä. Anteeksi etukäteen. Eräs belgialainen piti esitelmänsä Sierra Leonen kreolikielestä nimeltä krio, ja löysi siihen somasti sopivan kappaleen Diamonds from Sierra Leone. Teidän onneksenne Bloggerin Youtube-vekottimen hakutoiminto ei löytänyt tätä videota, joten en voinut upottaa sitä suoraan tänne. Lämpimästi suosittelen katsomaan videon vaikka ilman ääntä, jos artisti on vakaumuksenne vastainen. Kokemusta joko haittaa tai helpottaa kappaleen pohjautuminen Shirley Basseyn Bond-tunnariin Diamonds are forever.

Miten kappale liittyi krioon? No, musiikkivideolla puhutaan kyseistä kreolikieltä. Ja sitten yhtäkkiä Kanye on Prahassa. Kyllä. Ainoaksi syyksi keksimme, että hän on ollut täällä lomailemassa ja ajatteli samalla kuvata hieman videota Unescon maailmanperintökohteessa. Ei tämä nimittäin ole mikään timanttikaupunki (Bohemian Chrystal on se, mikä katukuvaa ensisijaisesti leimaa) ja Sierra Leoneenkin on sekä fyysistä että henkistä matkaa. Videolla huvittuneisuuden sävyttämää huomiota herätti Kaarlensillan tyhjyys ja etenkin autoilu Vanhankaupunginaukiolla. Kaarlensillan otokset on varmaan otettu aamukuudelta, jolloin siellä ehkä voi olla autiota, kun taas aukiolla autoilua emme osanneet selittää niin helposti. En ihan heti suostu nielemään, että edes Kanye West olisi niin keskeiselle paikalle saanut mennä törmäilemään ihan noin vain.

Kaarlensilta eräänä iltapäivänä tornista kuvattuna

Projektinhallintakurssin tentti oli heti seuraavana päivänä aamulla ja se kesti noin tunnin. Vastattavana oli kahdeksan 2–4 pisteen kysymystä. Aika riitti juuri ja juuri. Tentti oli hämmentävän kevyt siihen nähden, että kyseessä on kahdeksan opintopisteen kurssi, jossa vain kahdesti muistan tulleen minkäänlaisia läksyjä ja kirjallisuuden lukeminen oli vapaaehtoista. Singlish-esitelmän takia olin lukenut diat ja muistiinpanoni puolitoista kertaa läpi. Osasin vastata melkein kaikkiin ainakin jotain, joihinkin jopa jotain kattavaa. Saa nähdä, kuinka tarkka opettaja on arvostelussaan. Läpäisyä varten ilmeisesti tarvitaan 60 % oikein. Kaksi uusintamahdollisuutta on, jos sössin. Jos en sössinyt, niin olipahan elämäni helpoimmat opintopisteet.

Tentin aikana opettaja käyskenteli keskuudessamme, kunnes pysähtyi kohdalleni ja jäi tuijottamaan paperia. Mietin jo hetken, mitä vilunkia hän oikein minulta epäili, mutta sitten hän kuiskasi "You're not writing, you're printing!" Koepaperia palauttaessani hän vieläkin naurahti ja mutisi "Beautiful, absolutely..."
Jaa. Toki jotkut ihastelevat tapaani kirjoittaa vieläkin usein kaunolla, mutta tekstausta harvemmin kehutaan noin.

Ensi viikolla on viikinkikurssin suullinen lopputentti, aiheena islantilaiset saagat ja niiden muotoseikat. Ihan oman alaan sopivaa, jukra. Samalla pitäisi aloitella loppuesseetä sarjakuvakurssille, mutta en ole vielä keksinyt aihetta.

Annoin katumuusikoille kolikoita, sain postikortin vastineeksi!

Muutamia huomioita opiskelusta. Minua on koko ajan ärsyttänyt kaikki kyselyt siitä "mitä ainetta menet sinne opiskelemaan?" tai täällä ihan vain "mikä on pääaineesi?", koska vastaus on "In Finland: literature and creative writing. Here: nothing specific, I just study what ever I found in English and was interesting enough." Ei tänne siis varsinaisesti tultu mitään tiettyä opiskelemaan, mitä nyt ensisijaisesti juuri humanistiseen tiedekuntaan tiesin hakevani. En tiedä, onko muilla aloilla sitten selvemmin nämä vaihtopaikat tiettyjen oppiaineiden alla.

Myöhemmin sain vähän tarkempaa tietoa. Syksyn puolivälissä sain sähköpostia, jossa kerrottiin, että kotilaitokseni vaihtoni aikana on Department of Germanic Studies. Luulin sen ensin johtuvan siitä, että viikinkikurssi on sen laitoksen järjestämä ja että se on sattumalta valikoitunut kaikkien kurssien järjestäjien joukosta. Mutta ei ilmeisesti: laitoksella on vielä erikseen jokin Institute of Finnish Studies, joten oletan, että minut lokeroitiin sinne kotimaan mukaan.

Lisää merkkejä tarkemmasta, varsinaiseen kurssivalikoimaan liittymättömästä lokeroinnista löytyi opintotietojärjestelmästä, jonka mukaan opintoalani on suomalainen filologia. Mikäs siinä, suomen kieli on sivuaineeni, joskin pitäisin tätä siinä mielessä kyseenalaisena, että laitokseltani tulee varmasti sellaisiakin opiskelijoita, joilla ei ole minkään kielen yliopisto-opintoja taustallaan, ja olisin itse mieltänyt itseni jonkin luovan tai suoraan kirjallisuuteen liittyvän aineen alle. 

Ei kai muuta nyt. Täällä oli hetken aikaa melko talvista, sitten ei enää ollut. Tässä kuva siitä, kun oli.

Näkymä keittiöstä Babákova-kadulle

Silppua kaksituhattakuusitoista

Huoneet numero 1 (slovakialainen Miro eli itsekseni hänelle antamaltani lempinimeltään Mirkku) ja 3 (tšekkiläinen Tomáš eli Tomppa) olivat monta viikkoa lomalla, joten olin huoneen numero 4:n (kaliningradilainen Dilmurod eli Dille) kanssa kaksin tässä kämpässä. Hän on inhokkini näistä miekkosista, koska hän puhuu todella huonoa englantia, mutta yrittää aina keittiössä tarjota minulle perunasalaattiaan (ei kiitos, siinä on nakkeja ja minä olen sellainen kasvissyöjä, jonka mielestä nakit ovat paitsi lihaa myös pahanmakuisia) tai ukrainalaista chilivodkaansa tai uzbekistanilaisia juustopalloja (ne hyväksyin, olivat outoja) ja mitä lie. Lisäksi hän on puhelimessa jatkuvasti ja tuo tänne usein erään vaaleaverikön, jonka kanssa hän muhinoi (miten suutelemisesta voi lähteä niin kova maiskutus, miten?) tai venäläisiä, joiden kanssa hän valtaa keittiön syömistä, nauramista ja tupakoimista varten (olen aika varma, että se on tässä kämpässä kiellettyä, mutta ilmeisesti vessanraikastimella suhauttelu kumoaa rikoksen). Äänisaastetta lisää hänen tarpeensa kuunnella bilejumputusta myös esimerkiksi vessassa ja suihkussa käydessä. No, tulkitsen tämän viimeisen siten, että minullakin on lupa häiritä muita vaskimusiikillani.

Mutta nyt ovat muutkin täällä taas ja kaipaan kuitenkin sitä aikaa, jolloin olin kaksi nelosen kanssa. Ykkönen jättää jäljessään kaikki valtakunnan ovet auki ja valot päälle. Toki hän oli kaikkein avuliain asumiseni alkumetreillä ja selitti pesukoneesta ja vessanpuhdistusaineista lähtien kaiken tarpeellisen. Kakkosella taas on koko syksyn jatkunut kuiva yskä ja huono sihti vessassa, joka melkein kumoaa kaikkein eniten omaan huoneeseensa linnoittautuvan toiminnan helppouden. Vessa ja suihku ovat useammin varattuja kun niihin olisi itsellä asiaa ja sekä pesukoneen että pyykinkuivaustelineen saatavuus on joskus huonolla tolalla. Siivousvuorolista on sekaisin ja kun se on periaatteessa kaikkien harteilla, se ei käytännössä ole kenenkään harteilla.

________________________________________________________________________________

Syy siihen, että tämä teksti lähti kautta rantain liikkeelle, johtuu siitä, etten oikein tiedä, mistä kertoisin, koska toisaalta mitään erityisjännää tai ainakaan mihinkään isompaan teemaan sopivaa ei ole tapahtunut, mutta toisaalta paljon on tai pitäisi olla kehitteillä ja ennen kaikkea lähitulevaisuus on ärsyttävän epäselvä.

Mutta kai sitä voi kertoa vaikka uudesta vuodesta. Aaton vietin erästä koulutehtävää väkertäessä ja kun sain sen valmiiksi, lähdin Vyšehradin linnoitukselle katsomaan ja kuvaamaan kansalaisten ilotulitusta. Niinkään kauas ei olisi tarvinnut lähteä, koska kaikkialla paukkui ja räiskyi niin, että välillä ihan pelotti ja säälin kaikkia sotaa kokeneita ja lemmikkieläimiä. Eläissäni en moista ollut kokenut.

Vyšehradista Vltavalle ja Prahan linnalle päin

Kaupungin virallinen tulitus oli tosiaan uudenvuodenpäivänä, joten näin kauniin öisen Prahan lisäksi enimmäkseen aika tavallisia raketteja. Todistin kuitenkin melko taianomaista hetkeä, kun puoli kahdentoista maissa alkoi hipsiä lunta. Tähän mennessä se on ollut hyvin harvinainen ja lyhytkestoinen näky, mutta nyt se taisi tosissaan aloittaa talven. Lumen myötä Vyšehradiin alkoi  tulvia meluavaa ja humalaista juhlakansaa, joten tiesin oman aikani koittaneen – etenkin, kun monivuotinen perinteeni on seurata vuoden vaihtumista popittaen Youtubesta They're taking the hobbits to Isengardia ja irkata – vaikka itse asiassa juuri hetkeä aikaisemmin lähes tyhjässä puistossa olin miettinyt, oliko joskus varoitettu liikkumasta yksin hämärissä paikoissa pimeällä. Mutta kaupungin keskustassa oli varmasti monin kerroin villimpää, joten hyvä, että valitsin juuri yksinäisen hiippailun jännityselokuvamaisessa Vyšehradissa.

Paluumatkalla metrolle törmäsin viimekesäiseen työkaveriin, joka on täältä päin syntyisin. *pakollista taivastelua maailman pienuudesta*

Ehdin kotiin noudattamaan perinnettä ja sain kaupan päälle läppärin äärestäkin ihailla ("ihailla") lisää raketteja. Jäin myös vuorokauden ja vuoden vaihteessa jumiin huoneeseeni pitkäksi aikaan, kun huone numero 4 oli naaraineen keittiössä maiskuttelemassa.

Täällä on koko syksyn paukkunut säännöllisesti, vasta nyt ne oikeasti näkyivät kämppäämme

Seuraavana päivänä oli virallinen ilotulitusnäytös. Se ammuttiin Vítkovin kukkulalta. Olin liikkeellä liian myöhään ja liian eksyneenä, joten en löytänyt sen katsomiseen paikkaa, josta olisi nähnyt ja jonne olisi vielä mahtunut. Olisin mieluummin jättänyt edellisen päivän markettipaukut näkemättä ja todistanut kunnolla tämän lyhyen näytöksen, mutta ei voi mitään.

Ah, mikä näkymä! Oikeasti raketit olivat paljon eilistä hienompia

Näin paljon näin upeasta kultaisesta loppuhuipennuksesta

Ainakin näkymäpaikkaa etsiessä tulin kadulla juosseeksi erään musiikkikaupan ohi, jonne on ollut tarkoitus poiketa.
___________________________________________________________________________________

Tammikuun toisena kävin ensimmäistä kertaa prahalaisessa opiskelija-asuntolassa. Sydämeni täyttyi viimeistään vessassa käydessä suuresta ilosta ja helpotuksesta, etten joutunut asumaan päivääkään missään moisessa murjussa. Tämä ei ollut se asuntola, jonne olisin itse päätynyt, mutta tuskin Hostivař olisi paljon hienompi ollut.

Asiaan: syy siellä käymiseen oli taiwanilaisessa kurssikaverissa, joka länsimaissa käyttää nimeä Miracle, ja meidän soittimissamme. Jossain seminaarin ulkopuolisessa käydyssä keskustelussa oli käynyt ilmi, että meillä on yhteinen harrastus: hän soittaa kiinalaisia bambuhuiluja. Hän oli hiljattain sortunut ostamaan kitaran, minä taas alttoviulun, joita molemmat yritämme Youtuben opastamina opetella. Niinpä sovimme, että tapaamme joskus, tuomme kaikki soittimemme yhteen ja musisoimme niillä.

Pääsin kokeilemaan bambuhuiluja (tarkkaan ottaen dizejä sekä yhtä, jonka nimi ei jäänyt mieleen, mutta siinä oli ihan erilainen äänentuottotapa) ja sain niistä ihan uskottavasti ääntä, vaikka ne eivät useinkaan olleet niitä, joita kuvittelin sormitusten perusteella tuottavani. Jännittävämpää oli ylipäänsä nähdä bambuhuiluja, joissa on paljon eroja meikäläisiin poikkihuiluihin.

Sinisellä kirjoitettuna runo, punainen valmistajan leima sekä erikoinen bambukalvo, joka on ratkaiseva äänen syntymisen kannalta

Kitaralla muistin E-mollisoinnun. Miracle sai torvestani ääniä, vaikka hänellä ei ollut minkäänlaista kokemusta torviin päristelystä. Alttoviulun suhteen oli vaikea neuvoa häntä, kun on itsekin vielä aika pihalla sen sielunelämästä. Hän soitti huiluilla kiinalaisia lauluja, minä soitin alttoviululla suomalaisia ja torvella vähän Tšaikovskia sun muuta. Lopuksi molemmat näytimme Youtubesta videoita omasta orkestereistamme.

Oli kiinnostavaa kuulla orkesteriharrastuksesta toisella puolella maailmaa. Keskustelun lopussa hän tosin paljasti, että länsimaistyyliset puhallinorkesterit ovat sielläkin suositumpia kuin kiinalaisista perinnesoittimista koostuvat yhtyeet, joissa hän on ikänsä ollut. Kulttuurierotaika murtui vähäsen.


Jos vaikka kerron seuraavassa viestissä, mitä opinnoille kuuluu. Vihje: tenttejä.